Koooska tä on mun eka blogimerkintäni, mä en oikee tiiä, mitä kirjoittaa ja ees mistä kirjottaa..
Jotenka mä taidanpi improvisoida tän erän.
Sain eilen uutta lääkettä, Melatoniinia, kun on ollut noita univaikeuksia. Oon hiukan huolissani sen sivuvaikutuksista, kun satuin eilen räjähtämään äidin naamalle pelkästään sen takia, että meiän äiti kiels mua menemästä koneelle.
Erittäin epäoriginaalia munlaiselleni pokerinaamalle, itkuki siinä rytäkässä sitten tuli- lyhyt ja ennakoimaton.
Meni sitten kajaalitki iha pilalle..
Väsyttää rupesi ihan mukavasti, ja nukahtaminen oli aikas helppoa pitkästä aikaa. Harmi vaan, että sattui sitten yöllä heräämään painajaiseen.
Yksityiskohtia en pysty enään muistamaan, mutta valtavan ahdistuksen, kuin olis ollu monen metrin syvyydessä mustassa vedessä, pystyn muistamaan selvästi.
Sekin on aika epänormaalia, kun ottaa huomioon, etten mä näe yleensä painajaisia- uniakin tulee nähtyä vaan silloin tällöin. Mutta ehkä viimeaikojen stressi aiheutti sen?
Voinpahan ainakin todeta, että syytä en itse tiedä. Toivottavasti seuraavan yön saa nukuttua ilman sen kummempia keskeytyksiä, on rasittavaa yrittää olla mukava ja kiltti tai ainakin edes jotenkuten reilu muita ihmisiä kohtaan, kun stressin aiheuttamat tunteet patoutuu sisälle, ja jatkuva väsymys saa pään särkemään ja olon tukalaksi.
Selittääkseni tuota 'viimeaikojen stressi'-huomautusta totean vain, että isäni, joka oli vuoden ottamatta minkäänlaista yhteyttä, vaikka itse sitä yritin, ilmestyi yhtäkkiä kuvioihin uuden naisen ja VAUVAN kanssa (pienoisia 'korvatuksi tullut'-fiiliksiä ollut), ja sossun tantat päätti huostaanotosta yhdessä sovittujen menetelmien vastaisesti.
Meiän perhettä on taas kusetettu aikas rankasti, ja nyt on tullut viikonloppu (eli eilinen) mietittyä, että mitäs helvettiä tästä eteenpäin.
Sossu, niin paskamainen kuin se onkin ollut meiän perhet kohtaan, kehtaa yrittää saada sossun työntekijöit meiän (melkein) rauhalliseen perheidylliin, yhden kirja-oppineen nuoren naisen takia, jolla ei ilmiselvästi ole omia lapsia, ja jolla ei ole minkäänlaista käsitystä lapsiperheiden arki-elämän reaaliteetista.
Jos nyt ruvettais kunnolla syynäämään Suomen perheiden elämää, kuinka moni oikeasti elää perhekirjojen kriteereiden mukaan täydellisesti?
Itse en ainakaan jaksa uskoa, että kovinkaan moni.
Eli ei muuta kuin huostaanottamaan (lähes) kaikki Suomen lapset?
Ja ei, tässä näin ei nyt ole sen kummemmin tarkoituksena halventaa/pilkata/loukata Suomen sosiaalityötä tai mitään muutakaan, vaan ihan näin laajasti niitä ihmisiä, jotka ovat oppineet kaiken lapsia ja perheitä koskevan informaation kirjoista.
Todellisuus on tarua ihmeellisempää..
Ihmissuhteet painavat myös päälle. Kuinka vaikeaa ihmisten on myöntää se, että he oikeesti tarvittee apua?
Näköjään ihan helvetin vaikeaa. Kaverin masentuneisuus on aina yhtä kova pala, sillä vaikka mä ihan mielelläni kuuntelen ystävien murheita, ja ehkä jopa neuvon, jos pystyn, en mäkään mikään terapeutti taikka ihmeidentekijä ole. Olen pahoillani, mutta ei. Ei pysty, ei riitä, ei kykene.
Siitä tulee tosi avuton olo, kun pystyy vaan kattomaan vierestä, kun toinen kärsii, ja pystyä auttamaan vaan sen kuuntelemisella- ja silloinkin vain sil ehdolla, et se kaveri suostuu kertomaan.
Että tälläistä mun elämässäni tällä hetkellä, yritän päästä päivittämään lisää tossa seuraavana maanantaina.
Siihen saakka, näkyillään~
