Terppa taasen

Istuskelen täällä ihanan hiljaisessa kirjastossa ja huolehdin monenmoisista asioista - taas vaihteeksi.

Talvi on tullut jo vähän aikaa sitten, pakkanen kirpistelee poskia ja pimeys syö osan energiasta.
Äitee on käynyt sairaalassa tulehduksen takia, ja elämä painaa monella muullakin osa-alueella päälle (ei hätää, äiti on jo kunnossa). Siinä oli sitten vaikka ja mitä draamaa, vanhojen asioiden kanssa painiskeluja, uusien tupsahtelemista esille ja näis. Mutta ne on jo vanhoja asioita, läpikäytyjä tai unohdettuja.
Jotenka...

Tämänhetkinen ongelma on yksinäisyys.

Ihminen on sosiaalinen eläin. Ei väliä kuinka itsenäinen ja riippumaton henkilö on, jokainen tarvitsee arkeensa sen yhden tärkeän ihmisen, joka antaa halin ja juttelee siitä, miten päivä on mennyt, kyselee perheen ja henkilön itsensä vointeja ja vain osoittaa, että kyllä hänestä välitetään. Ei vain silloin, kun elämä erityisen raskaasti potkii päähän, mutta myös silloin, kun elämässä ei ole juuri mitään meneillään, ja päivän kuumin puheenaihe on uusi kauppa joka avattiin keskustaan.
Ne, joilta tuollainen henkilö puuttuu, voidaan minun mielestäni laskea onnettomiksi.

 Se on kirjattu ihmisen DNA'han: me tarvitsemme oman laumamme, jonkun, joka silittelee hiuksia painajaisen jälkeen, ja lohduttaa kun tulee itku, jonkun, joka kuuntelee valituksia työpaikan ämmistä, pomon vittuilusta ja siitä kun koira ei nyt ota oppiakseen sisäsiistiksi. Eli siis ihan vaan jonkun jonka kanssa puhua jopa silloin kun mitään sen raskaampaa puhuttavaa ei ole, ja joka on paikalla jopa silloin kun ei tarvita pelkästään tukea ja olkapäätä jota vasten tuhrustaa.
Ja minulta tuo nimenomainen yhteys puuttuu.

Rakastan ja arvostan äitiäni, tietenkin. Mutta nykyisen asuintilanteen takia fyysinen kontakti on hiukan hakusessa, ja puhua ei pysty kauheasti kuin puhelimessa. Kotona on aina sen verta viipotusta, ettei silloin pysty kauheasti juttelemaan. Varsinkaan mistään turhasta.
Siskolla on oma elämänsä, poikaystävänsä ja muut menot, ja vaikka se sattuukin myöntää, emme ole yhtä läheisiä kuin ennen; heti kun tulimme läheisemmiksi, erkanimme taas.
Ja ystäviä minulla ei ole kauheasti aikaa nähdä, ja jos on, niin silloinkaa he eivät ole aivan niitä, joiden kanssa kaipaan sitä puheyhteyttä; rakastan heitä, pidän heistä, mutta se ei ole sama asia.
Tarvitsen sitä tietynlaista yhteyttä jonkun kypsän, aikuismaisen ihmisen kanssa.

Jonkun sellaisen, joka on arjessa jatkuvasti mukana.

Toinen ongelma, joka on myös tämänhetkinen, on juuri se, mistä minun pitäisi olla kiitollinen: ystävät.

Tiedän ongelmani, tunnustan ne, ja silti en pysty niihin kauheasti vaikuttamaan. Kuten sanoin, rakastan ystäviäni; totta kai! Mutta jotenkin, aina kun olen sosiaalisissa tilanteissa heidän kanssaan, juttelen, nauran, vietän aikaa poissa kotoa tai sijoituspaikasta, miut valtaa väsymys, riittämättömyydentunne ja ärtymys.

Väsymys, koska noi tilanteet imee miusta energian aivan täysin. En tiedä miksi, en tiedä miten, mutta jotenkin se on aina vain niin: kavereiden kanssa olon jälkeen mie vaan oon niin loppu, jotenkin ontto ja turta samaan aikaan.
Riittämättömyydentunne, koska en oikeesti ole omasta mielestäni tarpeeksi hyvä muille. En ainakaan kaikkine näinä vikoineni ja ongelmineni, luonteenheikkouksineni.
En vaan ansaitse heitä.
Ja ärtymys kahden edellisen takia, sen takia, ku miun tunteeni o niin päin perseitä puolet ajasta.

Että näin täällä. Taidan pureutua tähän aiheeseen myöhemmin hiukan paremmin.

Pitkästä aikaa.

No heipati heipsanssaa taas vaihteeksi.

Siitä on jo vähän aikaa, kun viimeksi kirjotin, ja jos totta puhutaan, tiedän ja en tiedä syytä.
Se kaveriongelma, josta ennen kirjoitin, on tällä hetkellä selvitetty - pitkän ja uuvuttavan itsensätaistelun, ja parinkin ihmisen perseellepotkinnan jälkeen sain kasvatettua selkärankaa tarpeeksi, ja pistettyä välit poikki.
Oli muuten vaikeaa.

Juuri sitä aiemmin olin saanut paniikkikohtauksen keskellä esitelmää, ja noh, se mun frendini ei taaskaan huomannut/antanut vittujakaa siitä, että miltä mä vaikutin. Olin ollu masentunut jo pari viikkoa, eikä se ollut huomannut sitäkään. Niin päätin, et nyt riitti.
Tällä hetkellä olen hyvinvoiva, suhteellisen pirteä, ja koulunkäynti on parantunut.

Mutta muihin asioihin.

Olenko mä jonkin sortin masokisti, kun hakeudun ja hakeudun ihmisten seuraan? Tunnen itseni sen verta hyvin, että tiedän, etten pysty olemaan edes kaverisuhteessa, ilman että rupean skitsoilemaan menneisyyden traumoja ja hylkäämis-pelkojen kanssa.
Riidat, jotka ei liity mitenkään muhun, mutta sisältää pari miun kaveria, saa mut ahdistumaan aivan uskomattomasti, ja yhtäkkiä en osaakkaa kattoa edes huomista päivää pidemmälle.
-Ja muthan on aika usein tunnettu siitä, että mullahan niitä tulevaisuudensuunnitelmia piisaa.-
Eli miksi hemmetissä mä hakeudun koko ajan eri ihmisten seuraan, ja kiinnyn heihin ihan liikaa? Ja sitten he saa taas kestää miun ahdistumisiani ja valituksiani, että kuinka tunnen itseni ulkopuoliseksi aina silloin tällöin ja näineespäin.

Ja toinen ongelma, josta löydän itseni aivan liian usein ihmissuhteissa, on kuuntelijanrooli.
Selvä, ei miuta haittaa ollenkaan parin mulle erittäin tarkeän ihmisen kuuntelu, sillä heiän kanssaan mulla on tasapainoinen suhde, ja tunnen voivani kertoa heillekki myöskin omia asioitani, ilman että pelkään, että jotenki kuormitan heitä - kuten mun entinen kaverini teki.
Mutta sitten kun niitä rupee olemaan ihan liikaa, lähes jokainen, jonka kanssa juttelen, rupee heti ekaksi valittamaan karseeta elämäänsä, ja onnistuu painaa miun hyvän tuuleni lyttyyn, niin rupeaa ottamaan päähän ja rankasti. Fyysisesti että henkisesti.
Ja silti, koska osaan olla ihan liian kiltti (vastapainoksi sille luonteenpiirteelle, jota voi kutsua ihan suoraan kusipäisyydeksi), lupaudun kuuntelemaan.

Kolmantena ongelmana pitäisin ihan vain mm. ikääni.
Suurin osa miun kavereistani on vähintään vuoden vanhempia. Jotku ylikin. Helskuti, lasken jopa pari minuu 15 vuotta vanhempaa tyyppiä kavereikseni.
Miksi mun täytyy olla niin nuori, ja miksi, oi miksi, mä en vaan osaa tulla useimpien omanikästeni kanssa toimeen? Se olisi sinänsä helpompaa.

Mutta ehkei tässä auta muuta kuin purra hammasta ja pitää rakkaista ystävistä kiinni ♥

Tosin isukin ilmaantuminen (ja pysyminen) kuvioissa ei tee elämästä yhtään sen helpompaa. Samalla kun omahoitajat yrittää saada miut tapettua vitutukseen, ja samalla kun yritän pitää arkea kasassa heidän säännöillään, säännölliset isä-tapaamiset ei juurikaan helpota elämää.
Senjälkeinen turtuneisuuden, tyhjyyden ja ahdistuksen sekamelska imee jopa ne viimeisetkin voimanrippeet, ja seuraavana aamuna on taas se sama rutiini; jumalaton kiire, juoksu, ja rukoilu siitä, että ehtisin kouluun ajoissa.

Että ei helkuta ku mie rakastan syksyjä ja kaamos-aikaa.

Seuraavassa blogissa mie varmaan päivitän hiukan lisää noita kesällä kerrottuja juttuja. Jotta päästään ajantasalle, ja jotta voin alkaa levittämään ihan muunlaisia mielipiteitä ja huolenaiheita =)

Puhetta ja televisionpauhua

Mä menin hakemaan mun melatoniinit ja mun mutsini todellaki yllätti mut sen aineenvalinnalla:

Mun seksuaalinen suuntautumiseni.

Mun ensimmäinen naispuolinen ihastukseni oli jossain tossa vitosel-kutosel.
En ny kerro nimeä, mutta se tyttö oli tosiaan mun mielestäni erittäin sievä, ei käyttäny paljo meikkii, oli musikaalisesti lahjakas jne.
No, se meni meiä muuttaes suht. koht. nopeesti ohi, ja mulla oli aika hiljanen jakso, pari lievää kiinnostust jätkiä kohtaan, ennenku seiskal ihastuin yhteen mun uusista ystävistäni uudesta koulusta.

Kiinnostunu samoist asioist ku mä, aika rauhallinen, sievä ilmanki meikkiä, ei-feikki, ja myöski musikaalisesti että taiteellisesti lahjakas.

Ja, ensimmäist kertaa mun koko elämänäni, mun kiinnostuksenkohteeni sattu vastaamaan mun tunteisiini.

Se oli aikamoinen tälli, aina ennen mä olin saanu jokaselta jätkältä tylyt pakit, mun tunteidentunnustukseni päättyen aina kyyneliin.
Jotenka, kuten varmaan oletitte -?- me alettiin seurustelemaan.

Mun mutsiltani salaa.

Sillä, mä tiesin, et mun äitini oli hieman.. Jyrkän tuntune sen mielipiteestä homoseksuaaleist.
Mun isäni oli jo hylännyt mut, mun luottamuksen pettämisen jälkeen, ja mä en todellakaan halunnut, et mun mutsini repis sen osan, joka oli vielä jäljellä mun pienestä sydämestäni, niin rikki.
Mulla oli muutenki niin vähän jäljellä siitä, etten mä halunnut ottaa riskiä; se tuntu liia vaativalta.

Meiä suhde meni kuitenki aika huonosti, oltiin molemmat uusia koko jutussa, ja loppujen lopuks siit tuli vaan mulle liian kuluttavaa; mä en vaan pystynyt olemaan niin sidoksissa, niin emotionaalisesti paljaana sille henkilölle.
Mä oon aika varma, et ihan kenen tahansa vaan, olispa se ollu tyttö taikka poika, meiä suhde olis päättynyt samal taval, samoist syistä: Mä en vaan pystynyt. Mä olin epävarma ja peloissani, ja mua ahdisti.

Ja sen jälkeen, mä en oo oikeen ollu kiinnostunut kehenkään. Mun elämäntilanne on tällä hetkellä sen verran hektinen, etten yhtään ihmettelekkään. Mulla vaan ei oo aikaa ruveta käsittelemään kaiken tän stressin, surun, vihan ja pettymyksen lisäks viel tunteita jotakuta kohtaan.

Ja mistä meiä mutsi tietää tosta mun ensimmäisestä ihastuksestani? No, se oli kans yks pommi mun pieneen pilvilinnaani; me riideltiin puhelimessa, ja meiä äityli yhtäkkii paljasti tietäväns mun ehkä yhden suurimmista salaisuuksista.
Se oli löytänyt mun hevospäiväkirjani, ja luullu sitä mun pikkusiskoni päiväkirjaks.
BADADAMM.

Se puhelu loppu siihe, et mä löin luurin korvaan.

Jotenka, tosiaan, mä olin aika puulla päähän lyötynä, sillä aiheesta ei oltu puhuttu ku pari kertaa, ja silloinki yleensä aika tunteellisis tilanteis.

Jotenka, äiti rupes selittää, et miks se on aina vaikuttanu niin jyrkältä homoseksuaalisuuden suhteen; se ei usko, et ketään syntyis homoks.
Traumat on ne, jotka saa toisen sukupuolen näyttämään turvallisemmalta vaihtoehdolta, joka ei menneisyyden takia vaikuta niin uhkaavalta ja petolliselta.
Ja sen takia, se haluis sen lapsien saavan 'tavallisen' hetero-parisuhteen, koska se kertois 'mun olevan sinut oman itseni, mun faijani kusipäisyyden, ja oman naiseuteni kanssa', mutsin sanoja melkeen-sanatarkkaan-lainaten.

Se oli eka kerta ku mä rupesin itseasias pohtimaan, että MIKS mä ees tunnen vetoo muita tyttöjä kohtaan.
Homophobistit voi aatella, et kerran homo, aina homo, mut kyllä mulla on ainakin niin, et mä haluaisin ns. 'normaalin' tulevaisuuden; mä haluaisin kunnon työpaikan, luotettavan miehen, omakotitalon, rottiksen ja pari kissaa, ja ehkä myöhemmin pari skidiä.
Kyllä mä haluaisin tuntee äitiyden ilot ja surut, oman miehen hellyyden ja rakkauden, ja ihan vaan sen, et joku rakastais mua romanttisella tavalla, ja haluis viettää edes osan elämästään mun kanssani.

Mut kun mä mietin sitä, mä kans tiedän selvän faktan: mä olen kans järjiltäni pelosta, kun mä aattelen parisuhdetta jätkän kanssa.
Mun faijani on kusipää, mun mutsini miehet on ollu kusipäit, kaikki helvetin rotat (miehet/pojat) mun elämässäni, on ollu kusipäitä, tavalla tai toisella.

Eli mitä muutakaan mun ei-looginen puoleni vois olettaa lopuilta vastakkaisen sukupuolen edustajilta?
Järki sanoo totuuden, mut se, mikä o jäljil täst mun emotionaalisest sekasotkustani, huutaa hallelujaa, kun mä aattelenki asiaa; mun tunteet on ristiriidas toistensa kanssa, ja se o iha tarpeeks saadakseen välil mun loogisenki puoleni hämmentymään.
Ja samaan aikaan mä pelkään, etten mä koskaan tavoita sitä mitä mä haluaisin, koska löydän itteni loppujen lopuks niin tunnevammasena, etten enää ees pysty tuntee mitään ketään kohtaan.
Et vastoin mun unelmiani mä löydänki itteni yksinäisenä vanhanapiikana, kymmenen kissan kaa ja heitän sitten veiviniki yksin.

Samaan aikaan mä kans tunsin uudenlaist iloa, ku meiä mutsi totes, et kyllä se pystyy mun kiinnostumiset sun muut sellaset hyväksymään, vaiks toivooki mulle hetero-suhdetta.

Mutta emmätiiä, kai täki sit on vaa osa tätä kasvamist? Ehkä, ehkä ei, ja mä todellakin toivon, et mun prinssi Rohkea ehkä jopa löytäis mut jonaki päivänä.
Loppujen lopuks.

Sateesta ja Taivaan Isästä

Tosiaan...

Elikkäs, mitäs tässä sanois.

Mun ilokseni tääl sato tänään vettä.
Meillä oli tullut hiukan sanomista meidän mutsin kanssa, ja noh.. Sanotaanko nyt, että rakas äitimuori osui arkaan paikkaan.
Nyt kun mulle on paikka pitkällä osastolla lastenkodissa, mulle on myös tullut syyllisyydentunnetta; mä en halua mun perheeni ajattelevan, että mä en enään välitä niistä. Etten mä halua asua niiden kanssa.
Ei se oo niin.
Ei, mun motiivit on täysin toisenlaiset.
Mutta niin, silti, mutsin kivahdus -toteamus?- osui melkeinpä suoraan sanottuna vyön alle.
Ja mä menin hieman -tai hieman enemmänkin?- tolaltani siitä.

Mä rakastan sadetta.
Kun mä oon erittäin surullinen, tai muuten vain erittäin jumissa mun tunteideni ja ajatuksieni kanssa, ja tekis mieli vaa itkee sydän rinnasta ulos, antaa kaiken purkautuu ulos ilma et ajattelis ollenkaa seurauksii, niin kävely auttaa mua.
Mutta kävely satees on mulle erikoislääkettä.
MP3 mukana, angstipaskaemo-musaa soimaan, ja eiku talsimaan.

Mä totean aina välillä itsekseni, et mä annan taivaan itkeä mun puolestani.
Mä nimittäin inhoan itkemistä; mulle tulee siitä haavoittuvaine, heikko olo, ja aina itkemisen jälkeen mun pää tuntuu ku jyrän alle jääneeltä.
Vaikka kavereilleni aina sanon, et itkeminen on samanlaittiin tunteiden näyttämistä kuin nauramine; jotkut itkee helpommin, jotkut nauraa helpommin, jotkut itkee vaikeemmin, jotkut nautaa vaikeemmin, muttei se koskaan todista mitään. Miten voikaa se äänensävy muuttua, ku asiat koskee itteään?

Mutta sade auttaa; se vuodattaa ne kyyneleet joita mä en pysty vuodattamaan.
Sillä, pienest saakka, mä olen, ehkä hieman lapsekkaastikkin ajatellu, et Jumala itkee kun sataa.
Nykyään se ajatusmalli on muokkautunu sen verran, et mä nykyään ajattelen, et Luoja itkee ihmisten syntien ja kipujen kanssa, osoittaa rakkautensa jakamalla murheet ja vuodattamalla kyyneleitä niiden vuoksi.
Ja samaan aikaan ne kyyneleet -vesipisarat- on tarkotettu mulle, näyttämään, et kyl hän viel välittää.
Vaiks elämä onkin julma.

Ja siis tosiaan, mä en edes ole uskovainen. Jotkut uskomukset ON syvään piirrettyinä, ja kyllä, mä kiitän Herra Isää kun siihen on (mun mielestäni) syytä, ja rukoilen anteeksantoo, kun oon mokannu pahasti.
Mutten millään taval sanois itteäni uskikseks.
Mä olen aina omalla tavallani epäilly Herra Isän olemassaoloa, tietyllä skeptisyydellä ja syyttämällä mun elämäni vaikeuksista Herraa.
En että miksi se tekee tällästä mulle.
Ei koskaan sellaista. Herra Isä on, tai ainakin sanotaan olevan, lempeä mutta ankara, kaiken hyvän alkulähde;
siten Hän ei oo koskaan voinut olla vastuussa mun kärsimyksistäni.
Niistä huolehtii iha toi alakerran kaiffari.
Mutta, mä olen aina kysynyt 'mikset sä estäny sitä?', 'miks sä annat noiden ihmisten satuttaa meitä?', 'miks sä annoit ton tapahtuu, etkä puuttunu siihen?'.
Osat sanoo tuota Jumalanpilkaksi.
Mä en ite tiiä miksi kutsua tätä mun epäilystäni, mutta 'Jumalanpilkka' särähtää jopa mun korvaani ilkeästi.
Mut mä en pysty ymmärtämään; miks kaikkia ihmisiä pitää rankaista siitä, et Aadam ja Eeva meni mokaamaan?

Mä satuin käymään tädin luona tossa päiviä sitten, ja otin sellasen uskonnollisen miehen kirjottaman opustuksen käteen.
Mä olin hieman kuumeinen silloin, jotenka mun muistini o jopa hiema tavallista huonompi ku yleensä siltä ajalta, mutta mä muistan kuinka se jätkä kerto, et Herra antaa ihmisten tuntea kipua ja surua, mutta vain niin paljon kuin ihminen on kykenevä käsittelemään; ei koskaan liikaa.

Kuten aina, mulla on omat epäilykseni ton kanssa, mutta se kans antaa toivoa mun 'uskovaiselle' puolelleni; ehkä, kun tätä paskaa on jatkunu tarpeeks, mä pystyn vihdoinkin elää onnellisena? Että kun Herra on saanu mut koeteltua, mulla on mahdollisuuksia elämään ilman sen kummempia vastoinkäymisiä?
Mä taidan lainata sen opuksen, ihan puhtaasta uteliaisuudesta.

Näitä asioita ajatellessa tulee olemaan ilonen, että on vasta lapsi; Taivaan Isähän on anteeksiantavainen, ja lapsenahan sitä vasta yritetään löytää paikkaansa maailmassa, kunnon jalansijaa uskoilleen ja epäilyksilleen?
Eli toisinsanoen, jos mä onnistun kääntymään uskoon, ja kadun syntejäni, mulla on mahdollisuus anteeksiantoon?

Mutta niin.. Sade.

Mä kävelin pitkin metsäpolkuja ja sivuteitä meiän lähellä olevalle joelle; jotenki mä en vaa millään tuntenu sellaselt, et oisin voinu kävellä noilla käytetymmillä taipaleilla.
Ja mä menin istumaan sen joen ääreen, ja istuin siellä kuunnellen musiikkia, ja vaan miettien asioita läpi.
Vasta kun mä olin läpimärkä, mä lähdin.

Mutta se autto.

Sade auttaa kestämään kipua, pelkkä ajatus siitä, et joku välittää, antaa kipulääkettä pinnan alla oleviin vanhoihin arpiin ja uusiin haavoihin, joita ihmiset sivaltaa tahallisesti että vahingossa.

Ja niin naurettavalta ku se kuulostaa, musta tuntuu, että se mun sateessakävely symbolisoi enemmä mulle ku rukoukset tai muut; se usko, toivo, mitä mä panen siihen pieneen toivonsäkeeseen, että Jumala on tuolla ja oikeesti välittää, on vahvempi ku mun rukoukset tai muut.
Se merkitsee mulle erittäin paljon, ja siten ehkä myös Taivaan Isälle?

Mutta ehkä se oon vain mä?

~Amarucha

Heipähei ja niin edelleen.

Koooska tä on mun eka blogimerkintäni, mä en oikee tiiä, mitä kirjoittaa ja ees mistä kirjottaa..
Jotenka mä taidanpi improvisoida tän erän.

Sain eilen uutta lääkettä, Melatoniinia, kun on ollut noita univaikeuksia. Oon hiukan huolissani sen sivuvaikutuksista, kun satuin eilen räjähtämään äidin naamalle pelkästään sen takia, että  meiän äiti kiels mua menemästä koneelle.
Erittäin epäoriginaalia munlaiselleni pokerinaamalle, itkuki siinä rytäkässä sitten tuli- lyhyt ja ennakoimaton.
Meni sitten kajaalitki iha pilalle..
Väsyttää rupesi ihan mukavasti, ja nukahtaminen oli aikas helppoa pitkästä aikaa. Harmi vaan, että sattui sitten yöllä heräämään painajaiseen.
Yksityiskohtia en pysty enään muistamaan, mutta valtavan ahdistuksen, kuin olis ollu monen metrin syvyydessä mustassa vedessä, pystyn muistamaan selvästi.
Sekin on aika epänormaalia, kun ottaa huomioon, etten mä näe yleensä painajaisia- uniakin tulee nähtyä vaan silloin tällöin. Mutta ehkä viimeaikojen stressi aiheutti sen?
Voinpahan ainakin todeta, että syytä en itse tiedä. Toivottavasti seuraavan yön saa nukuttua ilman sen kummempia keskeytyksiä, on rasittavaa yrittää olla mukava ja kiltti tai ainakin edes jotenkuten reilu muita ihmisiä kohtaan, kun stressin aiheuttamat tunteet patoutuu sisälle, ja jatkuva väsymys saa pään särkemään ja olon tukalaksi.

Selittääkseni tuota 'viimeaikojen stressi'-huomautusta totean vain, että isäni, joka oli vuoden ottamatta minkäänlaista yhteyttä, vaikka itse sitä yritin, ilmestyi yhtäkkiä kuvioihin uuden naisen ja VAUVAN kanssa (pienoisia 'korvatuksi tullut'-fiiliksiä ollut), ja sossun tantat päätti huostaanotosta yhdessä sovittujen menetelmien vastaisesti.
Meiän perhettä on taas kusetettu aikas rankasti, ja nyt on tullut viikonloppu (eli eilinen) mietittyä, että mitäs helvettiä tästä eteenpäin.
Sossu, niin paskamainen kuin se onkin ollut meiän perhet kohtaan, kehtaa yrittää saada sossun työntekijöit meiän (melkein) rauhalliseen perheidylliin, yhden kirja-oppineen nuoren naisen takia, jolla ei ilmiselvästi ole omia lapsia, ja jolla ei ole minkäänlaista käsitystä lapsiperheiden arki-elämän reaaliteetista.
Jos nyt ruvettais kunnolla syynäämään Suomen perheiden elämää, kuinka moni oikeasti elää perhekirjojen kriteereiden mukaan täydellisesti?
Itse en ainakaan jaksa uskoa, että kovinkaan moni.
Eli ei muuta kuin huostaanottamaan (lähes) kaikki Suomen lapset?
Ja ei, tässä näin ei nyt ole sen kummemmin tarkoituksena halventaa/pilkata/loukata Suomen sosiaalityötä tai mitään muutakaan, vaan ihan näin laajasti niitä ihmisiä, jotka ovat oppineet kaiken lapsia ja perheitä koskevan informaation kirjoista.
Todellisuus on tarua ihmeellisempää..

Ihmissuhteet painavat myös päälle. Kuinka vaikeaa ihmisten on myöntää se, että he oikeesti tarvittee apua?
Näköjään ihan helvetin vaikeaa. Kaverin masentuneisuus on aina yhtä kova pala, sillä vaikka mä ihan mielelläni kuuntelen ystävien murheita, ja ehkä jopa neuvon, jos pystyn, en mäkään mikään terapeutti taikka ihmeidentekijä ole. Olen pahoillani, mutta ei. Ei pysty, ei riitä, ei kykene.
Siitä tulee tosi avuton olo, kun pystyy vaan kattomaan vierestä, kun toinen kärsii, ja pystyä auttamaan vaan sen kuuntelemisella- ja silloinkin vain sil ehdolla, et se kaveri suostuu kertomaan.
Että tälläistä mun elämässäni tällä hetkellä, yritän päästä päivittämään lisää tossa seuraavana maanantaina.
Siihen saakka, näkyillään~