Istuskelen täällä ihanan hiljaisessa kirjastossa ja huolehdin monenmoisista asioista - taas vaihteeksi.
Talvi on tullut jo vähän aikaa sitten, pakkanen kirpistelee poskia ja pimeys syö osan energiasta.
Äitee on käynyt sairaalassa tulehduksen takia, ja elämä painaa monella muullakin osa-alueella päälle (ei hätää, äiti on jo kunnossa). Siinä oli sitten vaikka ja mitä draamaa, vanhojen asioiden kanssa painiskeluja, uusien tupsahtelemista esille ja näis. Mutta ne on jo vanhoja asioita, läpikäytyjä tai unohdettuja.
Jotenka...
Tämänhetkinen ongelma on yksinäisyys.
Ihminen on sosiaalinen eläin. Ei väliä kuinka itsenäinen ja riippumaton henkilö on, jokainen tarvitsee arkeensa sen yhden tärkeän ihmisen, joka antaa halin ja juttelee siitä, miten päivä on mennyt, kyselee perheen ja henkilön itsensä vointeja ja vain osoittaa, että kyllä hänestä välitetään. Ei vain silloin, kun elämä erityisen raskaasti potkii päähän, mutta myös silloin, kun elämässä ei ole juuri mitään meneillään, ja päivän kuumin puheenaihe on uusi kauppa joka avattiin keskustaan.
Ne, joilta tuollainen henkilö puuttuu, voidaan minun mielestäni laskea onnettomiksi.
Se on kirjattu ihmisen DNA'han: me tarvitsemme oman laumamme, jonkun, joka silittelee hiuksia painajaisen jälkeen, ja lohduttaa kun tulee itku, jonkun, joka kuuntelee valituksia työpaikan ämmistä, pomon vittuilusta ja siitä kun koira ei nyt ota oppiakseen sisäsiistiksi. Eli siis ihan vaan jonkun jonka kanssa puhua jopa silloin kun mitään sen raskaampaa puhuttavaa ei ole, ja joka on paikalla jopa silloin kun ei tarvita pelkästään tukea ja olkapäätä jota vasten tuhrustaa.
Ja minulta tuo nimenomainen yhteys puuttuu.
Rakastan ja arvostan äitiäni, tietenkin. Mutta nykyisen asuintilanteen takia fyysinen kontakti on hiukan hakusessa, ja puhua ei pysty kauheasti kuin puhelimessa. Kotona on aina sen verta viipotusta, ettei silloin pysty kauheasti juttelemaan. Varsinkaan mistään turhasta.
Siskolla on oma elämänsä, poikaystävänsä ja muut menot, ja vaikka se sattuukin myöntää, emme ole yhtä läheisiä kuin ennen; heti kun tulimme läheisemmiksi, erkanimme taas.
Ja ystäviä minulla ei ole kauheasti aikaa nähdä, ja jos on, niin silloinkaa he eivät ole aivan niitä, joiden kanssa kaipaan sitä puheyhteyttä; rakastan heitä, pidän heistä, mutta se ei ole sama asia.
Tarvitsen sitä tietynlaista yhteyttä jonkun kypsän, aikuismaisen ihmisen kanssa.
Jonkun sellaisen, joka on arjessa jatkuvasti mukana.
Toinen ongelma, joka on myös tämänhetkinen, on juuri se, mistä minun pitäisi olla kiitollinen: ystävät.
Tiedän ongelmani, tunnustan ne, ja silti en pysty niihin kauheasti vaikuttamaan. Kuten sanoin, rakastan ystäviäni; totta kai! Mutta jotenkin, aina kun olen sosiaalisissa tilanteissa heidän kanssaan, juttelen, nauran, vietän aikaa poissa kotoa tai sijoituspaikasta, miut valtaa väsymys, riittämättömyydentunne ja ärtymys.
Väsymys, koska noi tilanteet imee miusta energian aivan täysin. En tiedä miksi, en tiedä miten, mutta jotenkin se on aina vain niin: kavereiden kanssa olon jälkeen mie vaan oon niin loppu, jotenkin ontto ja turta samaan aikaan.
Riittämättömyydentunne, koska en oikeesti ole omasta mielestäni tarpeeksi hyvä muille. En ainakaan kaikkine näinä vikoineni ja ongelmineni, luonteenheikkouksineni.
En vaan ansaitse heitä.
Ja ärtymys kahden edellisen takia, sen takia, ku miun tunteeni o niin päin perseitä puolet ajasta.
Että näin täällä. Taidan pureutua tähän aiheeseen myöhemmin hiukan paremmin.
