No heipati heipsanssaa taas vaihteeksi.
Siitä on jo vähän aikaa, kun viimeksi kirjotin, ja jos totta puhutaan, tiedän ja en tiedä syytä.
Se kaveriongelma, josta ennen kirjoitin, on tällä hetkellä selvitetty - pitkän ja uuvuttavan itsensätaistelun, ja parinkin ihmisen perseellepotkinnan jälkeen sain kasvatettua selkärankaa tarpeeksi, ja pistettyä välit poikki.
Oli muuten vaikeaa.
Juuri sitä aiemmin olin saanut paniikkikohtauksen keskellä esitelmää, ja noh, se mun frendini ei taaskaan huomannut/antanut vittujakaa siitä, että miltä mä vaikutin. Olin ollu masentunut jo pari viikkoa, eikä se ollut huomannut sitäkään. Niin päätin, et nyt riitti.
Tällä hetkellä olen hyvinvoiva, suhteellisen pirteä, ja koulunkäynti on parantunut.
Mutta muihin asioihin.
Olenko mä jonkin sortin masokisti, kun hakeudun ja hakeudun ihmisten seuraan? Tunnen itseni sen verta hyvin, että tiedän, etten pysty olemaan edes kaverisuhteessa, ilman että rupean skitsoilemaan menneisyyden traumoja ja hylkäämis-pelkojen kanssa.
Riidat, jotka ei liity mitenkään muhun, mutta sisältää pari miun kaveria, saa mut ahdistumaan aivan uskomattomasti, ja yhtäkkiä en osaakkaa kattoa edes huomista päivää pidemmälle.
-Ja muthan on aika usein tunnettu siitä, että mullahan niitä tulevaisuudensuunnitelmia piisaa.-
Eli miksi hemmetissä mä hakeudun koko ajan eri ihmisten seuraan, ja kiinnyn heihin ihan liikaa? Ja sitten he saa taas kestää miun ahdistumisiani ja valituksiani, että kuinka tunnen itseni ulkopuoliseksi aina silloin tällöin ja näineespäin.
Ja toinen ongelma, josta löydän itseni aivan liian usein ihmissuhteissa, on kuuntelijanrooli.
Selvä, ei miuta haittaa ollenkaan parin mulle erittäin tarkeän ihmisen kuuntelu, sillä heiän kanssaan mulla on tasapainoinen suhde, ja tunnen voivani kertoa heillekki myöskin omia asioitani, ilman että pelkään, että jotenki kuormitan heitä - kuten mun entinen kaverini teki.
Mutta sitten kun niitä rupee olemaan ihan liikaa, lähes jokainen, jonka kanssa juttelen, rupee heti ekaksi valittamaan karseeta elämäänsä, ja onnistuu painaa miun hyvän tuuleni lyttyyn, niin rupeaa ottamaan päähän ja rankasti. Fyysisesti että henkisesti.
Ja silti, koska osaan olla ihan liian kiltti (vastapainoksi sille luonteenpiirteelle, jota voi kutsua ihan suoraan kusipäisyydeksi), lupaudun kuuntelemaan.
Kolmantena ongelmana pitäisin ihan vain mm. ikääni.
Suurin osa miun kavereistani on vähintään vuoden vanhempia. Jotku ylikin. Helskuti, lasken jopa pari minuu 15 vuotta vanhempaa tyyppiä kavereikseni.
Miksi mun täytyy olla niin nuori, ja miksi, oi miksi, mä en vaan osaa tulla useimpien omanikästeni kanssa toimeen? Se olisi sinänsä helpompaa.
Mutta ehkei tässä auta muuta kuin purra hammasta ja pitää rakkaista ystävistä kiinni ♥
Tosin isukin ilmaantuminen (ja pysyminen) kuvioissa ei tee elämästä yhtään sen helpompaa. Samalla kun omahoitajat yrittää saada miut tapettua vitutukseen, ja samalla kun yritän pitää arkea kasassa heidän säännöillään, säännölliset isä-tapaamiset ei juurikaan helpota elämää.
Senjälkeinen turtuneisuuden, tyhjyyden ja ahdistuksen sekamelska imee jopa ne viimeisetkin voimanrippeet, ja seuraavana aamuna on taas se sama rutiini; jumalaton kiire, juoksu, ja rukoilu siitä, että ehtisin kouluun ajoissa.
Että ei helkuta ku mie rakastan syksyjä ja kaamos-aikaa.
Seuraavassa blogissa mie varmaan päivitän hiukan lisää noita kesällä kerrottuja juttuja. Jotta päästään ajantasalle, ja jotta voin alkaa levittämään ihan muunlaisia mielipiteitä ja huolenaiheita =)
