Sateesta ja Taivaan Isästä

Tosiaan...

Elikkäs, mitäs tässä sanois.

Mun ilokseni tääl sato tänään vettä.
Meillä oli tullut hiukan sanomista meidän mutsin kanssa, ja noh.. Sanotaanko nyt, että rakas äitimuori osui arkaan paikkaan.
Nyt kun mulle on paikka pitkällä osastolla lastenkodissa, mulle on myös tullut syyllisyydentunnetta; mä en halua mun perheeni ajattelevan, että mä en enään välitä niistä. Etten mä halua asua niiden kanssa.
Ei se oo niin.
Ei, mun motiivit on täysin toisenlaiset.
Mutta niin, silti, mutsin kivahdus -toteamus?- osui melkeinpä suoraan sanottuna vyön alle.
Ja mä menin hieman -tai hieman enemmänkin?- tolaltani siitä.

Mä rakastan sadetta.
Kun mä oon erittäin surullinen, tai muuten vain erittäin jumissa mun tunteideni ja ajatuksieni kanssa, ja tekis mieli vaa itkee sydän rinnasta ulos, antaa kaiken purkautuu ulos ilma et ajattelis ollenkaa seurauksii, niin kävely auttaa mua.
Mutta kävely satees on mulle erikoislääkettä.
MP3 mukana, angstipaskaemo-musaa soimaan, ja eiku talsimaan.

Mä totean aina välillä itsekseni, et mä annan taivaan itkeä mun puolestani.
Mä nimittäin inhoan itkemistä; mulle tulee siitä haavoittuvaine, heikko olo, ja aina itkemisen jälkeen mun pää tuntuu ku jyrän alle jääneeltä.
Vaikka kavereilleni aina sanon, et itkeminen on samanlaittiin tunteiden näyttämistä kuin nauramine; jotkut itkee helpommin, jotkut nauraa helpommin, jotkut itkee vaikeemmin, jotkut nautaa vaikeemmin, muttei se koskaan todista mitään. Miten voikaa se äänensävy muuttua, ku asiat koskee itteään?

Mutta sade auttaa; se vuodattaa ne kyyneleet joita mä en pysty vuodattamaan.
Sillä, pienest saakka, mä olen, ehkä hieman lapsekkaastikkin ajatellu, et Jumala itkee kun sataa.
Nykyään se ajatusmalli on muokkautunu sen verran, et mä nykyään ajattelen, et Luoja itkee ihmisten syntien ja kipujen kanssa, osoittaa rakkautensa jakamalla murheet ja vuodattamalla kyyneleitä niiden vuoksi.
Ja samaan aikaan ne kyyneleet -vesipisarat- on tarkotettu mulle, näyttämään, et kyl hän viel välittää.
Vaiks elämä onkin julma.

Ja siis tosiaan, mä en edes ole uskovainen. Jotkut uskomukset ON syvään piirrettyinä, ja kyllä, mä kiitän Herra Isää kun siihen on (mun mielestäni) syytä, ja rukoilen anteeksantoo, kun oon mokannu pahasti.
Mutten millään taval sanois itteäni uskikseks.
Mä olen aina omalla tavallani epäilly Herra Isän olemassaoloa, tietyllä skeptisyydellä ja syyttämällä mun elämäni vaikeuksista Herraa.
En että miksi se tekee tällästä mulle.
Ei koskaan sellaista. Herra Isä on, tai ainakin sanotaan olevan, lempeä mutta ankara, kaiken hyvän alkulähde;
siten Hän ei oo koskaan voinut olla vastuussa mun kärsimyksistäni.
Niistä huolehtii iha toi alakerran kaiffari.
Mutta, mä olen aina kysynyt 'mikset sä estäny sitä?', 'miks sä annat noiden ihmisten satuttaa meitä?', 'miks sä annoit ton tapahtuu, etkä puuttunu siihen?'.
Osat sanoo tuota Jumalanpilkaksi.
Mä en ite tiiä miksi kutsua tätä mun epäilystäni, mutta 'Jumalanpilkka' särähtää jopa mun korvaani ilkeästi.
Mut mä en pysty ymmärtämään; miks kaikkia ihmisiä pitää rankaista siitä, et Aadam ja Eeva meni mokaamaan?

Mä satuin käymään tädin luona tossa päiviä sitten, ja otin sellasen uskonnollisen miehen kirjottaman opustuksen käteen.
Mä olin hieman kuumeinen silloin, jotenka mun muistini o jopa hiema tavallista huonompi ku yleensä siltä ajalta, mutta mä muistan kuinka se jätkä kerto, et Herra antaa ihmisten tuntea kipua ja surua, mutta vain niin paljon kuin ihminen on kykenevä käsittelemään; ei koskaan liikaa.

Kuten aina, mulla on omat epäilykseni ton kanssa, mutta se kans antaa toivoa mun 'uskovaiselle' puolelleni; ehkä, kun tätä paskaa on jatkunu tarpeeks, mä pystyn vihdoinkin elää onnellisena? Että kun Herra on saanu mut koeteltua, mulla on mahdollisuuksia elämään ilman sen kummempia vastoinkäymisiä?
Mä taidan lainata sen opuksen, ihan puhtaasta uteliaisuudesta.

Näitä asioita ajatellessa tulee olemaan ilonen, että on vasta lapsi; Taivaan Isähän on anteeksiantavainen, ja lapsenahan sitä vasta yritetään löytää paikkaansa maailmassa, kunnon jalansijaa uskoilleen ja epäilyksilleen?
Eli toisinsanoen, jos mä onnistun kääntymään uskoon, ja kadun syntejäni, mulla on mahdollisuus anteeksiantoon?

Mutta niin.. Sade.

Mä kävelin pitkin metsäpolkuja ja sivuteitä meiän lähellä olevalle joelle; jotenki mä en vaa millään tuntenu sellaselt, et oisin voinu kävellä noilla käytetymmillä taipaleilla.
Ja mä menin istumaan sen joen ääreen, ja istuin siellä kuunnellen musiikkia, ja vaan miettien asioita läpi.
Vasta kun mä olin läpimärkä, mä lähdin.

Mutta se autto.

Sade auttaa kestämään kipua, pelkkä ajatus siitä, et joku välittää, antaa kipulääkettä pinnan alla oleviin vanhoihin arpiin ja uusiin haavoihin, joita ihmiset sivaltaa tahallisesti että vahingossa.

Ja niin naurettavalta ku se kuulostaa, musta tuntuu, että se mun sateessakävely symbolisoi enemmä mulle ku rukoukset tai muut; se usko, toivo, mitä mä panen siihen pieneen toivonsäkeeseen, että Jumala on tuolla ja oikeesti välittää, on vahvempi ku mun rukoukset tai muut.
Se merkitsee mulle erittäin paljon, ja siten ehkä myös Taivaan Isälle?

Mutta ehkä se oon vain mä?

~Amarucha