Puhetta ja televisionpauhua

Mä menin hakemaan mun melatoniinit ja mun mutsini todellaki yllätti mut sen aineenvalinnalla:

Mun seksuaalinen suuntautumiseni.

Mun ensimmäinen naispuolinen ihastukseni oli jossain tossa vitosel-kutosel.
En ny kerro nimeä, mutta se tyttö oli tosiaan mun mielestäni erittäin sievä, ei käyttäny paljo meikkii, oli musikaalisesti lahjakas jne.
No, se meni meiä muuttaes suht. koht. nopeesti ohi, ja mulla oli aika hiljanen jakso, pari lievää kiinnostust jätkiä kohtaan, ennenku seiskal ihastuin yhteen mun uusista ystävistäni uudesta koulusta.

Kiinnostunu samoist asioist ku mä, aika rauhallinen, sievä ilmanki meikkiä, ei-feikki, ja myöski musikaalisesti että taiteellisesti lahjakas.

Ja, ensimmäist kertaa mun koko elämänäni, mun kiinnostuksenkohteeni sattu vastaamaan mun tunteisiini.

Se oli aikamoinen tälli, aina ennen mä olin saanu jokaselta jätkältä tylyt pakit, mun tunteidentunnustukseni päättyen aina kyyneliin.
Jotenka, kuten varmaan oletitte -?- me alettiin seurustelemaan.

Mun mutsiltani salaa.

Sillä, mä tiesin, et mun äitini oli hieman.. Jyrkän tuntune sen mielipiteestä homoseksuaaleist.
Mun isäni oli jo hylännyt mut, mun luottamuksen pettämisen jälkeen, ja mä en todellakaan halunnut, et mun mutsini repis sen osan, joka oli vielä jäljellä mun pienestä sydämestäni, niin rikki.
Mulla oli muutenki niin vähän jäljellä siitä, etten mä halunnut ottaa riskiä; se tuntu liia vaativalta.

Meiä suhde meni kuitenki aika huonosti, oltiin molemmat uusia koko jutussa, ja loppujen lopuks siit tuli vaan mulle liian kuluttavaa; mä en vaan pystynyt olemaan niin sidoksissa, niin emotionaalisesti paljaana sille henkilölle.
Mä oon aika varma, et ihan kenen tahansa vaan, olispa se ollu tyttö taikka poika, meiä suhde olis päättynyt samal taval, samoist syistä: Mä en vaan pystynyt. Mä olin epävarma ja peloissani, ja mua ahdisti.

Ja sen jälkeen, mä en oo oikeen ollu kiinnostunut kehenkään. Mun elämäntilanne on tällä hetkellä sen verran hektinen, etten yhtään ihmettelekkään. Mulla vaan ei oo aikaa ruveta käsittelemään kaiken tän stressin, surun, vihan ja pettymyksen lisäks viel tunteita jotakuta kohtaan.

Ja mistä meiä mutsi tietää tosta mun ensimmäisestä ihastuksestani? No, se oli kans yks pommi mun pieneen pilvilinnaani; me riideltiin puhelimessa, ja meiä äityli yhtäkkii paljasti tietäväns mun ehkä yhden suurimmista salaisuuksista.
Se oli löytänyt mun hevospäiväkirjani, ja luullu sitä mun pikkusiskoni päiväkirjaks.
BADADAMM.

Se puhelu loppu siihe, et mä löin luurin korvaan.

Jotenka, tosiaan, mä olin aika puulla päähän lyötynä, sillä aiheesta ei oltu puhuttu ku pari kertaa, ja silloinki yleensä aika tunteellisis tilanteis.

Jotenka, äiti rupes selittää, et miks se on aina vaikuttanu niin jyrkältä homoseksuaalisuuden suhteen; se ei usko, et ketään syntyis homoks.
Traumat on ne, jotka saa toisen sukupuolen näyttämään turvallisemmalta vaihtoehdolta, joka ei menneisyyden takia vaikuta niin uhkaavalta ja petolliselta.
Ja sen takia, se haluis sen lapsien saavan 'tavallisen' hetero-parisuhteen, koska se kertois 'mun olevan sinut oman itseni, mun faijani kusipäisyyden, ja oman naiseuteni kanssa', mutsin sanoja melkeen-sanatarkkaan-lainaten.

Se oli eka kerta ku mä rupesin itseasias pohtimaan, että MIKS mä ees tunnen vetoo muita tyttöjä kohtaan.
Homophobistit voi aatella, et kerran homo, aina homo, mut kyllä mulla on ainakin niin, et mä haluaisin ns. 'normaalin' tulevaisuuden; mä haluaisin kunnon työpaikan, luotettavan miehen, omakotitalon, rottiksen ja pari kissaa, ja ehkä myöhemmin pari skidiä.
Kyllä mä haluaisin tuntee äitiyden ilot ja surut, oman miehen hellyyden ja rakkauden, ja ihan vaan sen, et joku rakastais mua romanttisella tavalla, ja haluis viettää edes osan elämästään mun kanssani.

Mut kun mä mietin sitä, mä kans tiedän selvän faktan: mä olen kans järjiltäni pelosta, kun mä aattelen parisuhdetta jätkän kanssa.
Mun faijani on kusipää, mun mutsini miehet on ollu kusipäit, kaikki helvetin rotat (miehet/pojat) mun elämässäni, on ollu kusipäitä, tavalla tai toisella.

Eli mitä muutakaan mun ei-looginen puoleni vois olettaa lopuilta vastakkaisen sukupuolen edustajilta?
Järki sanoo totuuden, mut se, mikä o jäljil täst mun emotionaalisest sekasotkustani, huutaa hallelujaa, kun mä aattelenki asiaa; mun tunteet on ristiriidas toistensa kanssa, ja se o iha tarpeeks saadakseen välil mun loogisenki puoleni hämmentymään.
Ja samaan aikaan mä pelkään, etten mä koskaan tavoita sitä mitä mä haluaisin, koska löydän itteni loppujen lopuks niin tunnevammasena, etten enää ees pysty tuntee mitään ketään kohtaan.
Et vastoin mun unelmiani mä löydänki itteni yksinäisenä vanhanapiikana, kymmenen kissan kaa ja heitän sitten veiviniki yksin.

Samaan aikaan mä kans tunsin uudenlaist iloa, ku meiä mutsi totes, et kyllä se pystyy mun kiinnostumiset sun muut sellaset hyväksymään, vaiks toivooki mulle hetero-suhdetta.

Mutta emmätiiä, kai täki sit on vaa osa tätä kasvamist? Ehkä, ehkä ei, ja mä todellakin toivon, et mun prinssi Rohkea ehkä jopa löytäis mut jonaki päivänä.
Loppujen lopuks.